Muutamissa blogeissa on jo kaivettu lähtökuoppia alkavalle vaalityölle. Eteenkin Jukka Torikan ja Eero Tikan blogeissa käyty keskustelu on jo hieman karannut aiheestaan. Jokainen voinee käydä tarkistamassa keskustelun kulun ja tehdä omat johtopäätökset. Hauskaa tässä paikallisen Tuhatkunta-johtajan loanheittoväitteessä on se, että kuulin kyseisen ryhmittymän taholta jo ennen Torikan kirjoituksen ilmestymistä, että Demariopiskelijat aloittavat loan heiton juuri kyseisen blogin kautta. No, suunniteltua tai ei, koomista ainakin.
Muiden ryhmien vielä viilatessaan vaaliteesejään, voinen esitellä Demariopiskelijoiden vaaliteemat.
Demariopiskelijoiden edarivaaliteemat 2007
1. Opiskelijaliike yhteiskunnallisena liikkeenä
Opiskelijaliikkeen on oltava kiinnostunut ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä ja suunnasta, koska opiskelijaliikkeen tehtävä yhteiskunnassa on myös uusien avauksien esittäminen. Opiskelijaliikkeen on aktivoiduttava uudelleen perustehtävässään niin yliopistolla kuin yhteiskunnassa. Opiskelijaliikkeen tulee olla edistyksen ja suvaitsevaisuuden airut yhteiskunnassa. Tämä konkretisoituu muun muassa katsomalla, että JYY toteuttaa projektin 0,7 % jäsenmaksutuloistaan ohjaamisen kehitysyhteistyöhön.
2. Maksuton koulutus kaikille
Demariopiskelijat vastustavat lukukausimaksujen käyttöönottoa suomalaisissa korkeakouluissa. Opiskelija ei ole asiakas, vaan täysimääräinen akateemisen yhteisön jäsen. Yleiset lukukausimaksut rapauttaisivat yhteiskunnan tasa-arvotavoitteen sekä estäisivät vähäosaisten kouluttautumisen. Lukukausimaksukokeilun aloittaminen EU/ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden osalta jakaa opiskelijat kahteen kastiin toisten nauttiessa ilmaista koulutusta, kun toiset joutuisivat maksamaan opinnoistaan.
3. Yliopistoa kehitettävä sivistyksen ehdoilla
Yliopiston tehtävänä on kehittää kriittistä ajattelua ja tutkimusta. Näin yliopistojärjestelmä on osa ihmiskunnan pyrkimystä laajempaan vapauteen ja itsehallintaan. Viimeaikoina yliopistoja on kuitenkin kehitetty osana uusliberaalia markkinastrategiaa. Yliopistojen tehtävänä ei ole elinkeinoelämän intressien palveleminen ja lyhytjänteinen huippuosaajien liukuhihnatuotanto. Tämän vuoksi suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa on toteutettava käänne, jossa yliopistot erotetaan markkinoiden ja kilpailukykypolitiikan ulkopuolelle.
4. Elävä kampus ja ainejärjestöt
Opiskelijoiden monipuolinen harrastustoiminta on opiskelijoiden hyvinvoinnin perusta. Ilman mielekästä tekemistä ja yhteisöllisyyden tunnetta opiskelijoiden integroituminen opiskelijaympäristöön jää vajavaiseksi. JYYn on jatkossakin oltava voimakas kulttuurillisen ja yhteisöllisen kampuksen luoja. Keskeinen rooli tässä on ainejärjestöillä, sillä ne ovat lähimpänä opiskelijaa. Hallinnon opiskelijapaikkoja täytettäessä edustajiston on ensisijaisesti kuunneltava ainejärjestöjen suosituksia.
5. Aktiivinen kaupunkivaikuttaminen
Jyväskylä on haluttu opiskelijakaupunki. Joka kolmas vastaantulija kadulla on opiskelija. Kuitenkin kaupungin päätöksenteossa opiskelijan ääni kuuluu edelleen heikosti. JYYn on pidettävä huoli, että opiskelijoiden arkeen liittyvissä kysymyksissä äänemme kuuluu. Ensi vuosi 2008 on kaupunkivaikuttamiselle erityinen vuosi, kun käydään kunnallisvaalit. Me Demariopiskelijat tahdomme olla tekemässä aktiivista kaupunkivaikuttamista myös jatkossa.
13 kommenttia:
Morjens. Teillä on minusta ihan hyvin laadittu vaaliohjelma, josta voisi käydä jopa kunnollista keskusteluakin. Palaan siihen ehkä myöhemmin.
Tuosta "ennakkoon tietämisestä" en vetäisi kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Tietäen Torikan zeloottisen kokoomusvastaisuuden ja muutamia hänen aikaisempia vuodatuksiaan lukeneena ei tarvitse olla mikään ennustaja tietääkseen, mitä hän seuraavaksi kirjoittaa Kokoomuksesta. Jos joku on jossain arvellut, että Torikka tulee taas oksentamaan blogiinsa täyslaidallisen, tuskinpa tätä arvelijaa kannattaa epäillä muusta kuin siitä, että on tullut kyseistä blogia joskus aikaisemmin lukeneeksi.
Koska koira harvoin karvoistaan pääsee, ei ehkä jatkossakaan ole erityistä syytä olettaa muuta kuin että Torikan kokoomusfantasiassa esiintyy jatkossakin äärioikeistolainen uusliberalisti, joka vie lapsilta leivän suusta, kiljuu suu vaahdossa ja muuttaa väriään kameleontin tavoin.
Minkäs sille toisaalta voi, jos perustavanlaatuiset yhteiskuntatieteelliset faktat kerran niin sanovat. :)
Hei. Vihdoin minäkin pääsen kommentoimaan blogiasi, kun aloitin vihdoin ja viimein omani. Käyppä sinäkin tutustumassa!
"Vuodatusta", "oksennusta" ja "koira"? Olen yllättynyt epäasiallisuudestasi, Antti. Luulin että edustat puolueesi gentlemannisiipeä. Räyhätään nyt ihmeessä kun on vaalit, mutta pidetään se ad hominemin raja, joka on myös "lokakampanjan" todellinen raja.
Ohhoh. Minua on pidetty gentlemannisiipeen kuuluvana! Yleensä melkein kaikki saamani palaute on ollut kielteistä, ja olen itsekin kyllä tiedostanut ajoittaisen taipumukseni liian kärjekkääseen ilmaisuun.
Voin omasta puolestani vakioida "loanheiton" kokonaan sanastoni ulkopuolelle, no problem. Keskitytäänkin ehkä hiukan vääriin asioihin, kun väitellään siitä, mikä naljailu on loanheittoa ja mikä ei.
Jos edellistä kommenttiani on tarpeen selventää, sen ydin oli tämä: Torikan kokoomusasenne on tiedossa kaikilla, jotka ovat lukeneet hänen blogiaan. Näin ollen hänen taannoinen enimmäkseen perusteeton syytöskokoelmansa ei ole voinut tulla erityisenä yllätyksenä kenellekään.
Ja tiikeri raidoistaan tai koira karvoistaan, sama se. Käytän mieluummin kotoista koiraa tässä sananlaskussa, koska minusta koirat ovat sympaattisia eläimiä ja tiikerit enemmänkin pelottavia. Ja vaikka ko. sanonnan tarkoitus ei olekaan antaa ymmärtää kohteensa olevan mainittu eläin, olisi ollut aikamoista liioittelua rinnastaa ao. bloggaaja tiikeriin.
Ai joo, vielä argumentaatio-oppaasta, kun minua on siitäkin kiitelty...
Ad hominemilla ei ole tuon "koira karvoistaan" -sananlaskun tai blogiin oksentamisen kanssa mitään tekemistä, koska mainitut kielelliset tehokeinot eivät olleet argumentaatiota vaan puhdasta retoriikkaa. Väärin perustein tapahtuva argumentaatiovirheistä syyttäminen on meidän argumentaatiotekniikkahörhöjen silmissä raskas rike. :)
Hupsista Antti, nyt sinun tuli hätiköityä. Missä lukee "_argumentum_ ad hominem"? Olet oikeassa, argumentteja ei sinulla ollut, retoriikkaa vain. Huomaa siis että minäkään en tullut muuta väittäneeksi. Et ole ainoa joka pyrkii olemaan tarkka siitä, missä argumentaatio alkaa ja päättyy.
Sanoin ad hominem, koska tekstissäsi Jukan kirjoittamisen metaforina oli käytetty vuodatusta ja oksennusta sekä hänet oli rinnastettu koiraan. _Retoriikkasi_ oli siis "ihmiseen" kohdistuvaa. Nostin asian esille, koska en odottanut sinun alentuvan siihen.
Koira karvoistaan, tiikeri raidoistaan tai ihminen tavoistaan. En oikein hahmota, millä tavalla yleisesti käytössä olevaan sananlaskuun viittaaminen on "alentumista". Vuodattaminen tai oksentaminen puolestaan kuvasivat tyylikeinoja, jos aivan tarkkoja ollaan.
On yksi tyylikeino kutsua kokoomuslaisuutta uusliberalistiseksi laitaoikeistolaisuudeksi, ja toinen tyylikeino on kutsua tuollaisten tyylikeinojen käyttämistä vuodattamiseksi tai oksentamiseksi. Minulle tässä ei ole ollut mitään epäselvää, toivottavasti ei muillekaan.
Antti,
eikö sun olisi kannattanut vastata syytöksiin uusliberalistisesta politiikasta talouspoliittisin vasta-argumentein? Silloin oltaisiin saatu aitoa keskustelua, eikä meidän tarvitsisi miettiä, mitä haluat sanoa koiralla ja oksennuksella.
Pekka, olet tavallaan ihan oikeassa siinä, että koirien ja oksennusten käyttöyhteyksien analysointi tässä kommenttiosiossa on hiukan niin kuin hullua kuristaisi. Kuten tahtoo olla internet-keskusteluissa muutenkin, syntyy vain kauheasti meteliä, eikä mihinkään tulokseen päästä. Olen ihan varma, että sekä sinä että Joonatan tiedätte tasan tarkkaan, mistä on kysymys, mutta jostain syystä olette pitäneet tarpeellisena jäädä inttämään noista toisarvoisuuksista. Seuraavaksi varmaan kysytte, onko jompikumpi teistä mielestäni hullu ja haluanko kuristaa teidät. Näin ei tietenkään ole. Got it? :)
Mutta itse asiaan; Kokoomuksen uusliberalistista laitaoikeistolaisuutta koskevaan keskusteluun lähteminen ei olisi erityisen mielekästä kohdaltani, koska se edellyttäisi Torikan asettamien lähtöoletusten implisiittistä hyväksymistä. Näinhän en tietenkään aio tehdä.
Onko uusliberalismia olemassa?
Toisin kuin yritetään uskotella, uusliberalismi ei suinkaan ole mikään koherentti, ohjelmallinen ideologia. Se todellakin on epäkäsite. Uusliberalismi on, kuten joidenkin mielestä monet paljon "todellisemmatkin" asiat, diskursiivisesti tuotettu mielikuvamörkö, jota vastustavat yhtä suurella intohimolla amerikkalaiset AY-mafiosot, ranskalaiset maanviljelijät, intialaiset kommunistit kuin näköjään jotkut suomalaiset demarinuoretkin.
Se, että uusliberalisteiksi ovat päässeet yhdysvaltalaisten neokonservatiivien, kiinalaisten kommunistijohtajien ja epälukuisten yritysjohtajien lisäksi mm. suomalainen, melkeinpä äärimaltillinen ja vuodesta 1993 lähtien ympäristöarvoja periaateohjelmatasollakin kunniassa pitänyt sosiaaliliberaali Kokoomuspuolue, kertoo omalta osaltaan koko käsitteen mielettömyydestä. Uusliberalismia on vain niin kätevä vastustaa, ja lisäksi Reagan oli näyttelijä ja Bush on ihan tyhmä jne. Näin se homma etenee.
Mikä käsitteessä vetoaa?
"Uusliberalismi" on hyödyllinen viholliskuva, koska se mahdollistaa hegemonia-aseman turvaamisen. Länsimaiset yhteiskunnat ovat poikkeuksetta pääasiassa keynesiläis-korporatistisen konsensuksen erilaisia ilmentymiä, ja tuohon yhteiskuntamalliin ovat sitoutuneet käytännössä kaikki poliittiset puolueet, joilla on vähänkin vaikutusvaltaa (ja omia lehmiä ojassa). Ei ole millään muotoa uskottava väite, että läntisessä maailmassa vaikuttaisi jokin linja tai aatteellinen virtaus, joka olisi edellä mainittua yleistä konsensusta vahvempi tai edes ihmeemmin kykenisi sitä uhkaamaan. Jos katsotaan tilannetta Suomessa, käytännössä kaikki vakavasti otettavat poliittiset voimat kannattavat 35-55 prosentin veroasteella pyöritettävää, pikkutarkasti normitettua "suurta valtiota". Myös demarinuoret, ja kyllä, myös esimerkiksi Kokoomusnuoret järjestönä. Nykyisten poliittisten järjestöjen keskenään käymä kilpailu ei ole mitään taistelua vaihtoehtoisten maailmojen puolesta, vaan keskinäistä kilpailua vaikutusvallasta makrotason status quon puitteissa.
Missä joku voi nähdä uusliberalismia? Paitsi unissa?
Mitä tulee taloudellisiin tunnuslukuihin, mitään "uusliberalismin" (sikäli, kun nyt luen oikein ajatuksia siitä, mitä käsitteellä halutaan tarkoittaa) aaltoa ei voida nähdä. Esimerkiksi välillä 1975-2005 veroaste on ollut loivassa nousevassa trendissä kaikkialla länsimaissa, ja vain vuosituhannen vaihteen tietämillä näyttää olleen yleisesti pieni notkahdus, joka näyttää jääneen tilapäiseksi. Julkinen sektori lihoi Suomessa 1970-luvun puolessavälissä ennennäkemättömiin mittoihin (sotavuosia lukuunottamatta), eikä se ole pitkällä aikavälillä tarkastellen laihtunut yhtään, vaan päin vastoin vielä entisestäänkin kasvanut.
Avoimen talouden leviäminen kolmannessa maailmassa (uusliberalismia tämäkin?) ei ole lisännyt siellä kurjuutta ja ihmisten riistoa, vaan päin vastoin luonut jopa suoranaisia talousihmeitä, esimerkkeinä vaikkapa Kaakkois-Aasian maat tai Etelä-Korea. Suunnitelmatalouden valinneissa maissa tilanne ei ole kehittynyt juurikaan, vaan päin vastoin lähes poikkeuksetta vain pahentunut. Kehitysmaista on erittäin vaikea löytää vapaakaupan tai markkinatalouden vastustajia, ainakaan paikallisten vasemmistojärjestöjen ulkopuolelta. Kehitysmaat näkevät yhdeksi pääongelmakseen mm. Euroopan alkutuotannon tukijärjestelmän ja tuonnin esteet. Epävapaa kauppa on epäreilua, koska köyhien maiden tuottajat eivät pysty kilpailemaan tuetun eurooppalaisen suurtuotannon kanssa edes omilla markkinoillaan. Muun muassa tästä syystä kolmannen maailman maat ja Yhdysvallat ovatkin kauppaneuvotteluissa samalla puolella EU:ta vastaan, meitä ahneita protektionisteja.
Onko uusliberalismia olemassa?
Uusliberalismi on ideologinen projekti, jonka voidaan katsoa saaneen alkunsa 1970-luvulla eräiden kapitalistipiirien kyllästyttyä lopullisesti toisen maailmansodan jälkeiseen kehitykseen länsimaissa. Hyvinvointivaltioiden rakentaminen ja valtion aktiivinen puuttuminen talouteen aiheutti korollaeläjäluokalle ongelmia muun muassa inflaation ja pääomanliikkeiden säätelyn myötä. Projektiin käynnistämiseen käytettiin valtaisa määrä resursseja, joita ohjattiin ennen kaikkea yliopistojen taloustieteelliseen tutkimukseen tarkoituksena luoda keynesiläisyydelle vaihtoehtoinen paradigma, joka lopulta saavuttaisi hegemonisen aseman. Suurimmaksi sanansaattajaksi tässä osassa projektia valikoitui pätevä taloustieteilijä Milton Friedman, joka monetarismillaan tuli osoittaneeksi täystyöllisyyden tavoittelun lähtökohtaisesti vääräksi talouspoliittiseksi ohjenuoraksi. Tärkeintä talouspolitiikassa on hillitä hintojen kasvua, mikä samalla tuottaa korkeammat reaalikorot ja takaa aikaisemmin kertyneen varallisuuden arvon säilymisen.
Uusliberaalin projektin eteneminen lähti siis käyntiin taloustieteen kautta, mutta eteni nopeasti muillekin yhteiskunnan tasoille. Ennen kaikkea tärkeään asemaan nousi julkisen keskustelun hegemonisointi, jota tietysti tukivat edellä kuvatut uudet taloudelliset totuudet. Uusliberaali projekti saavutti 80-luvulla myös poliittisia voittoja, jotka henkilöityivät Reaganiin ja Thatcheriin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Reaalitaloudelliset kokeilut molemmissa maissa osoittautuivat lopulta katastrofaalisiksi ja molempien valtakaudet päättyivät enemmän tai vähemmän katkerasti. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä uusliberaali projekti eteni samanaikaisesti muilla sektoreilla. 1980-luvun puolivälissä tapahtunut pääomamarkkinoiden vapauttaminen toteutti lopullisesti toisen alun perin projektille asetetuista tavoitteista. Nyt tie oli tasoitettu uusliberaalille maailmalle, jolle seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana auttavaa kättä tarjosi nopea teknologian kehitys. Globaaleista rahoitusmarkkinoista tuli koko maailman kehitystä määrittelevä ilmiö.
Kuten havaitaan, kyseessä olevat reformit ja maailmantalouden uudelleenjärjestely ei tapahtunut näkymättömän käden toiminnan kautta. Uusliberaali projekti oli tarkoin harkittu, suunniteltu ja resursoitu sen varhaisesta alusta lähtien. Se, että uusliberaali projekti on onnistunut nousemaan hegemoniseen asemaan, on monen eri kehityskulun summa. Ennen kaikkea tärkeää on huomata yleisten ajatusmallien mukautuminen uusliberaalin järjestyksen mukana. Ihmiset uskovat nykyisen tilanteen olevan vaihtoehdoton, edistyksellinen ja historiallisten sattumien tulos. Tämän takia yhdysvaltalaiset neokonservatiivit, kiinalaiset kommunistit, suomalaiset porvarit sekä sosialidemokraatit ovat kaikki olleet edistämässä uusliberaalin projektin etenemistä ymmärtämättä samalla toimivansa oman aatteensa tai ideologiansa vastaisesti. Tässä nimenomaan piilee uusliberalismin voima.
Mikä käsitteessä vetoaa?
Keynesiläisyyden ja julkisen vallan suorittaman taloudellisen säätelyn aikakausi on takana. Se, että tietyt tahot eivät halua uskoa sitä, saa heidät helposti pitämään uusliberalismia käsitemörkönä, jota tarjotaan kritiikittömästi jokaisen yhteiskunnallisen ongelman syyksi. Jos he perehtyisivät tarkemmin maailmantalouden viimeaikaiseen historiaan ja asettaisivat siellä tehdyt reformit oikeaan kontekstiin, uusliberaali projekti saattaisi aueta heidänkin silmiensä edessä. Kansallisvaltioiden tasolla suoritettava empiirinen havainnointi ei ole tässä tapauksessa mitenkään riittävää.
Koska puolueet ovat jääneet pyörimään kansallisvaltiokeskeisen populismin ympärille ja tavoittelemaan itselleen turhanpäiväistä hallitusmahtia, ne ovat samalla menettäneet todellisen yhteiskunnallisen vallan. Hyväksymällä makrotason status quon, tällä hetkellä uusliberaalin järjestyksen, poliittiset järjestöt hylkäävät ideologiansa ja niistä tulee vallitsevan järjestyksen ylläpitäjiä tai pahimmassa tapauksessa edistäjiä. Ainoa keino irtautua tästä on suorittaa huolellinen yhteiskunta-analyysi, jonka pohjalta voidaan tarjota vaihtoehtoinen ideologinen projekti. Se, että puolueet ovat tällä hetkellä kykenemättömiä siihen, johtuu paljolti hegemonian äärimmäisestä voimakkuudesta. Toisenlaisen maailman mahdollisuuden näkeminen vaati nykyään enemmän kriittistä potentiaalia kuin koskaan aikaisemmin.
Missä joku voi nähdä uusliberalismia? Paitsi unissa?
Uusliberalismia voi nähdä joka puolella vain avaamalla silmänsä. Helpointa on havaita globaalien rahoitusmarkkinoiden räjähdysmäinen kasvu ja sen vaikutukset maailmantalouteen. Itse asiassa reaalitalouden rinnalle on syntynyt kokonaan uusi talousjärjestelmä, joka kuitenkin vaikuttaa oleellisesti myös reaalitalouden kehitykseen. Uusliberalismia voi nähdä Euroopan unionissa ja Euroopan talous- ja rahajärjestelmässä. Euroopan keskuspankki on luopunut kokonaan täystyöllisyystavoitteesta ja pyrkii toimillaan pelkästään inflaation hillitsemiseen. Toisaalta viimeaikainen rahoitusmarkkinoiden kriisi osoitti, että tästäkin tavoitteesta voidaan luopua, jos rahoitusmarkkinoiden tila sitä vaatii. Suursijoittajien etu menee tässäkin kaiken muun yläpuolelle. Finanssipolitiikan rajoitukset vakaus- ja kasvusopimuksessa ovat toinen hyvä esimerkki uusliberaalin talouspolitiikan etenemisestä Euroopassa ja toimivat viimeisenä naulana keynesiläisen talouspolitiikan arkussa.
Maailmankauppa on täynnä uusliberaaleja rakenteita, joita on itse asiassa pyritty lisäämään ”vapaa kaupan” ja ”avoimen talouden” leviämisen yhteydessä. Näitä ovat muun muassa patenttisäädökset ja investointisopimukset, joiden tarkoituksena on pelkästään turvata länsimaisten sijoittajien etu. Enemmän kuin kauppaa kehittyvät maat tarvitsevat investointeja perusinfrastruktuuriin. Vain sitä kautta paikalliset yhteisöt ja yhteiskunnat voisivat eheytyä ja kehittyä sille tasolle, että maailman kaupasta saatavat hyödyt voisivat hyödyttää laajempia kansanosia. Nykyisessä maailmanjärjestyksessä investointeja ei luonnollisesti tällaisilla inhimillisillä perusteilla kohdenneta minnekään, sillä tuotto-odotukset eivät nouse ihmisten hyvinvoinnista. Tästä syystä parempaa huomista ei esimerkiksi Afrikan maille ole luvassa.
Myös vapaakaupan siunauksellisuutta on syytä pohtia tarkemmin. Loppujen lopuksi niiden tuotteiden osalta, joita kehitysmaat pääasiallisesti maailmanmarkkinoille tuottavat, kilpailu on jo tällä hetkellä hyvin vapaata. Tästä huolimatta esimerkiksi Afrikassa talouskasvu ei ole juurikaan nopeutunut globalisaation aikakaudella. Aasian talousihmeiden osalta on todettava, että juuri julkisen sektorin tuki ja ennen kaikkea julkiset investoinnit suurteollisuuteen ovat olleet keskeisessä roolissa esimerkiksi Etelä-Korean taloudellisessa menestymisessä. Myös suojatariffeilla oli aikanaan keskeinen rooli maan teollisuuden kehityksen mahdollistajana. Näistä luopumisen jälkeen ja julkisten investointien vähentyessä myös talouskasvu on taantunut, joskin se on edelleen maailman mittakaavassa nopeaa. Suurimmat ongelmat Etelä-Korea ja muut Kaakkois-Aasian maat ovat kuitenkin kohdanneet rahoitusmarkkinoiden epävakauden seurauksena. Vuoden 1997 rahoituskriisi osoitti uusliberaalin projektin luoman globaalin rahoitusjärjestelmän haavoittuvuuden ja suoran vaikutuksen myös reaalitalouteen.
Yhteenvetona voidaan todeta, että uusliberalismi on kaikkialla yhteiskunnassa. Siksi sen havaitseminen saattaakin olla niin kovin vaikeaa. Uusliberalismin myötä yhteiskunnallinen valta on siirtynyt teollisuuskapitalisteilta ja työväenluokalta kansainväliselle sijoittajaluokalle. Samalla kansallisvaltioiden merkitys on ratkaisevalla tavalla pienentynyt. Kansallinen taso ei olekaan enää riittävä, jos yhteiskunnalliseen järjestykseen halutaan muutosta. Senpä vuoksi myös poliittisten liikkeiden on siirryttävä globaalille tasolle ja haastettava uusliberaali projekti globaalin demokratian nimissä. Jotta tämä olisi mahdollista, on ensiksi kuitenkin nähtävä asiat laajemmin ja tehtävä riittävän monipuolinen yhteiskunta-analyysi. En ole varma, kyetäänkö siihen enää minkään poliittisen liikkeen sisällä.
Kiitos Jussille erinomaisesta vastauksesta. Arvostan tätä todella.
Vielä jäin hiukan kaipaamaan selitystä väitetyn uusliberalistisen projektin alkuajoista saakka tapahtuneesta veroasteiden trendinomaisesta nousemisesta maailmanlaajuisesti. Pidän edelleen uusliberalismia kyseenalaisena käsitteenä enkä myöskään usko minkään projektin olemassaoloon enempää kuin muihinkaan salaliittoihin, mutta uskoakseni nousevat veroasteet ovat "uusliberalismin" kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.
En myöskään tiedä, keitä tarkoitat "eräillä kapitalistipiireillä", mutta uusmonetaristisen talousteorian menestys 1970-luvulla ja sen jälkeen on minun nähdäkseni ihan verrannollinen mihin tahansa oppihistorialliseen kehitykseen, kun vallitsevat teoriat saavat rinnalleen uusia, selitysvoimaisempia teorioita. Friedmanin inflaationvastaisista opeista voinee toisena puolena mainita myös, että niistä hyötyvät yhtä lailla piensäästäjät ja oikeastaan etenkin he, koska heille säästöjen arvon säilymisellä oli ja on paljon kriittisempää merkitystä kuin "koroillaeläjäluokalle" (määrittelyä kaipaava käsite tämäkin) konsanaan. Todellisia koroillaeläjiä ei muuten nykyään ole käytännössä lainkaan, koska lähes riskittömien korkosijoitusten tuotot ovat surkeita. Toisaalta huolettomasta inflaatioautomaatista ovat tietenkin hyötyneet kaikenkokoiset velalliset ja etenkin maailman suurimmat velalliset eli valtiot. Ne ovat lainanneet paitsi rahoituslaitoksilta, myös kansalaisilta, ja inflaatio onkin kuitannut esimerkiksi obligaatioiden arvonnousun monesti täysin tai jopa yli.
Oletus Reaganin ja Thatcherin hallintojen katastrofaalisuudesta ansaitsee oman erillisen keskustelunsa. Aihepiiriä pintapuolisesti tuntevana en kuitenkaan voi allekirjoittaa moista myyttiä.
En ymmärrä, miten kansallisten veroasteiden nousu ja kansainvälisten pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja matalaan inflaatioon tähdännyt projekti olisivat ristiriidassa keskenään. Se, että tuloverot kansallisvaltioissa ovat kohonneet, vaikuttaa vain vähän jos lainkaan kansainvälisen sijoittajaluokan toimintaan. Jotta verotuksella olisi merkitystä, tulisi sen kohdistua kertyneeseen pääomaan sekä nykyisin yleistyneisiin spekulatiivisiin transaktioihin.
Jotta kansallisvaltioiden verotulojen kohoaminen olisi uhka uusliberaalille projektille, tulisi niitä kohdentaa muiden valtion tulojen (esim. obligaatiotuotot) rinnalla julkisiin investointeihin ja valtion omistamiin yhtiöihin. Tällä tavalla julkinen valta pyrkisi samalla aktiivisesti täystyöllisyystilanteeseen. Tätähän ei ole tapahtunutkaan 80-luvun jälkeen, jolloin muun muassa valtion omistajuudesta alettiin aktiivisesti luopua. Kansallisella tasolla ekspansiivisen talouspolitiikan on tehnyt käytännössä mahdottomaksi pääomanliikkeiden vapauttaminen.
Haluaisin myös todellisia perusteita siitä, millä tavalla monetarismi on selitysvoimaisempi teoria kuin esimerkiksi Keynesin General Theory tai Michal Kaleckin teoriat kapitalistisen talouden dynamiikasta. Perehdyttyäni kaikkiin näihin, olen monesti ollut ymmälläni siitä, millaisin vasta-argumentein esimerkiksi Keynesin teoriaa vastaan on hyökätty ja millä perusteilla se on lopulta "todistettu" toimimattomaksi. Yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutus on ainoa järkeenkäypä selitys taloustieteen määrävän ja hyväksytyn paradigman pysyessä uusklassisella-monetaristisella linjalla.
Korollaeläjäluokka onkin hieman vanhentunut termi, mutta en malttanut olla käyttämättä sitä sen kielellisen värikkyyden vuoksi. Tänä päivänä olisi parempi puhua kansainvälisestä sijoittajaluokasta. Tähän luokkaan kuuluvat toimivat pääasiallisesti reaalitalouden ulkopuolella ja tekevät suuret voittonsa globaaleilla rahoitusmarkkinoilla spekuloimalla. Parhaita esimerkkejä sijoittajaluokan toiminnasta ovat Hedge Fundit ja vipurahastot, joiden avulla luokan voitot ovat nousseen nopeassa tahdissa sata- tai tuhatkertaisiksi. Oman taloustodellisuutensa muodostaneet rahoitusmarkkinat voivat kriisiytyessään johtaa myös reaalitaloudellisiin ongelmiin, minkä sub prime -kriisi jälleen kerran osoitti. Tässä mielessä sijoittajaluokan rellestyksen luulisi aiheuttavan huolta lähes kaikkien siihen kuulumattomien taholla.
Ja loppuun, Antti, vielä yksi kysymys. Jos on valittava hieman suuremman inflaation ja täystyöllisyyden väliltä, kumpaan luulet työväenluokkaan (ei teollisuuskapitalisteihin tai sijoittajaluokkaan) kuuluvien piensäästäjien päätyvän?
Tällä kertaa ajanpuute pakottaa lyhyeen vastaukseen.
- Oikeastaan koko "luokka" -termi on vanhentunut, poliittisten ristiriitaulottuvuuksien rakentaminen sellaisten varaan on jo pitkään ollut keinotekoista. Minusta näyttää siltä, että luokkaretoriikalla on käyty ikään kuin vanhasta muistista vaaleja ainakin viimeiset parikymmentä vuotta, mutta todellisuudessa johonkin tiettyyn "luokkaan" identifioituminen vain hiipuu. Minusta se on hyvä.
- Korkeat ja trendinomaisesti nousevat veroasteet ovat olemuksellisesti taloudellisen liberalismin vastaisia ilmiöitä. Se, mihin verotus kohdistuu, on tässä suhteessa toissijaista. Rehellisesti hankitun tulon tai omistetun omaisuuden verottaminen eivät myöskään poikkea toisistaan tässä periaatteellisessa mielessä.
- Inflaatiolääkitys työttömyyteen on pitkällä aikavälillä pahasta, tämähän juuri 70-luvulla opittiin. Minusta on eettisesti oikein ottaa huomioon myös poliittisten valintojen pitkän aikavälin vaikutukset, vaikka eräs ylimielinen joskus totesikin, että "pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet".
Vastaanpa näihin yhtä lyhyesti:
- Luokka-ajattelusta luopuminen voidaan nähdä yhtä keinotekoisena tapana yrittää esittää postmoderni maailma yhteiskunnallisista ristiriidoista vapaana ja tavallaan se edustaa juuri sitä hegemoniaa, jonka avulla työväestö pidetään kyvyttömänä osallistumaan yhteiskunnan rakentamiseen todellisten intressiensä mukaisesti.
Niin kauan kuin kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteet säilyvät ja uusintavat itsensä, myös luokat tulevat säilymään. Se, että ihmiset eivät enää tiedosta kuuluvansa mihinkään luokkaan, kertoo pikemminkin heidän vieraantumisestaan sekä itsestään että yhteiskunnallisesta todellisuudesta.
- Korkeat veroasteet voivat todella olla taloudellisen liberalismin vastaisia ilmiöitä, mutta käsittääkseni tässä keskustelussa oli tarkoitus perehtyä juuri uusliberaalin projektin erityispiirteisiin. Sen voidaan myös ideologisessa mielessä katsoa eroavan perinteisestä liberaalista talousnäkemyksestä siinä mielessä, että se perustuu voimakkaasti luokkanäkemykseen.
Eri verotustavat poikkeavat toisistaan siinä, millä tavalla ne vaikuttavat globaalin talousjärjestelmän toimintaan ja minkä luokan etujen mukaisesti ne sitä muokkaavat. Senpä vuoksi tuloverot ja pääomaverot vaikuttavat taloudelliseen todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen täysin eri tavoin. Jälleen kerran kyseessä on luokkaristiriita.
- Millä tavalla inflaatio, joka pysyy tasaisesti esimerkiksi 3-4 prosentin tasolla on pitkällä aikavälillä vahingollista ja miten tämä 70-luvulla opittiin?
Täystyöllisyys on kieltämättä vahingollista kapitalistiluokkien osalta, sillä täystyöllisyystilanne kohottaa jatkuvasti työväenluokan vaikutusvaltaa. Myös aikaisemmin esille tuomani inflaation negatiivinen vaikutus aikaisemmin kertyneeseen varallisuuteen ja reaalikorkoon aiheuttavat huolta kapitalistille. Saattaisiko näillä olla mitään tekemistä inflaation ja täystyöllisyyden pahuuden kanssa?
Pitkän aikavälin kehitys riippuu tietenkin lyhyen aikavälin kehityksestä. Jos saavutamme täystyöllisyyden lyhyellä aikavälillä, saavutamme sen samalla myös pitkällä aikavälillä. Tällöin työväenluokan yhteiskunnallinen valta jatkaa kasvuaan. Tässä mielessä kapitalistin tuleekin olla huolissaan täystyöllisyydestä ja siitä seuraavasta inflaatiosta.
Vainoharhaiset salaliittoteoriat kapitalismin logiikasta ja kapitalistiluokan yhteiskunnallisista tavoitteista ovat kiehtovia. Huomattavasti mielenkiintoisempia kuin taloudellinen determinismi.
Lähetä kommentti